Päivä 9 - Katherinen Gorget

05.07.06 klo 20.15

Aamulla heräsin puoli seiskan aikaan piinaavaan piipitykseen. Kyseessä ei ollut nokialaiseni ihanan soinnukas herätyskello, vaan joku muu tunnistamaton helvetinvempele syvällä lukitun lokerikon kätköissä. Ei, siinä ei ollut torkkua, neljän minuutin jälkeen oli pakko nousta ylös. Ja todeta että olin oikeesti ainut, joka 10 hengen huoneessa enää nukkui. Hullu paikka.

Tosin siihen varmaan vaikutti että huoneessa oli jokunen futiksen ystävä, joista valtaosa italialaisia. Itse ryömin makuupussin kanssa (oli muuten kylmä, ei oo merta enää vieressä lämmittämässä) telkkarin ääreen terassille muiden seuraan italialaisten riemua todistamaan. No, näinpä maalit livenä.

Muutama (ilmainen) pannukakku naamaan, reppu täynnä evästä päivän varalle selkään ja sitten tyttöjen kyytiin kohti Katherine-jokea. Domininic, se jenkkikaveri tuli shuttle-bussilla, ja hoiti varaukset kuntoon paikan päällä. Mun saapuessa pelimestoille ei muuta kuin kelluntaliivit päälle, aurinkorasvaa pintaan, kamat vedenpitävään tynnyriin, mela käteen & melootti alle ja menoksi.

Meillä oli sellainen vähän kiikkerä merikajaakki, jossa ei edes ollut kunnon reunoja, mutta kyllä sillä mentiin. Eikä edes kertaakaan kamoja vedessä uitettu tai muuten kulkupeliä kaadettu. Ja olipa taas maisemaa, ei voi valittaa. Aurinko paistoi koko päivän täydeltä taivaalta, tuntui että aurinkorasva paloi iholta pois sitä mukaa kun sitä lisäsi. Näytä mulle rusketusraitas...

Ja siinä samalla tuli kiitettyä yläkerran herraa ettei tullut valittavaa ranskatarta raahattua mukana. Matkallahan oli pari-kolme melkoisen työlästä koskea, joita ei voinut ohittaa kanoottia kantamalla. Ei, keinona oli raahata kanootti kelluttaen vastavirtaan liukkailla kivillä tasapainoillen, välillä mentiin jopa kaulaa myöten vedessä. Olisi voinut koko päivän reissu typistyä ekaan koskeen. Joskus jenkeistäkin on hyötyä.

Vastatuulesta ja vastavirtauksesta huolimatta aika vaivattomasti me kolmannen kanjonin päätyyn selvittiin, sitten tulikin sellainen koski, jota ei edes lähdetty yrittään ylittää, kuulemma sellainen tunnin verran siinä keskimäärin aikaa palaa. Suuntaansa, kun vettä ei ollut tarpeeksi mahdollistaakseen vain kosken laskemisen kyydissä istuen takaisinpäin. Ja muutenkin oltiin saavutettu suositeltu koko päivän kanoottireissun raja, joten pidettiin tauko ja hypittiin kielekkeiltä.

Vähän kerrassaan alettiin valua takaisinpäin, aikaa oli rutkalti, joten käytiin vähän katselemassa maisemia rannaltakin. Olipa taas vesiputous. Ja pidettiin pieni ruokatauko ja otettiin aurinkoa torkkuen. Harmillinen määrä vettä tosissaan oli, juuri liikaa että olisi ollut helppoa kantaa kanootteja ylös mennessä ja juuri liian vähän jotta koskikanoittelu olisi onnistunut takaisin tullessa. Piti se silti yrittää.

Tosin muutama eka koski vaan ihan lopusta, mutta viimeinen mentiin vauhdilla kiviä väistellen muiden kanotteja raahaavien tavallisten kuolevaisten seuratessa sivusta. Oli tarpeeksi vauhtia, jotta muutaman tytön huomio kiinnitettiin, ja kyyti takaisin Katherineen oli taattu. No oli me tyttöjen kanssa juteltu jo aikaisemmin, mutta kuitenkin. Yksi aussi Canberrasta ja pari hollantilaista, matkalla kohti Darwinia.

Siinä sitten viimeisen kosken jälkeen loppumatka kelluttiin kaikessa rauhassa kohti kanoottien palautuspaikkaa, yksi krokotiilikin bongattiin joen rannalta aurinkoa ottamasta. Melko mairea ilme kaverilla oli. Oli noita makean veden krokoja, jotka on aika vaarattomia jos niitä ei tahallaan kiusaa. Joten vedessä uinti oli täysin vaaratonta, sitä siinä matkan aikana jonkun verran harrastettiinkin. Ne suolaisen veden isot pedot on niitä joita oikeesti pitää pelätä. Löytyvät Kakadusta.

Tuossa nyt illasta sitten juteltiin taas hostelliasukkaiden kesken. Yksi oli korealainen siivoojapoika, joka työskenteli hostellissa kolmatta viikkoa. Kuukauden on ollut maassa ja on niin kauan kuin löytää itsensä. Itsensä etsiminen oli pääsyy pojalla tänne tuloon. Saas nyt katsoa kauanko viihtyy, vai jääkö loppuiäkseen. Ja toinen oli Melbournesta kotoisin oleva melko persoonallisen näköinen heppu, joka oli seurustellut kolme vuotta oululaisen tytön kanssa. Niin, aivan oikein, tyttö Suomen Lapista. Välimatka oli ollut lopullinen syy välirikkoon.

Kukas se puhui että maailma oli iso paikka..?

Huomenna etsin kyydin kohti Darwinia, tai sitten otan vaan aurinkoa ja chillaan Katherinessa. Molemmat passaa oikein kivasti.

Päivä 10 - Paluu pohjolaan

06.07.06 klo 22.30

Aamuni aloitin seiskan aikaan pannukakuilla ja uutisilla Suomen opetusjärjestelmän upeudesta. Tai niin mä luulisin, uutiset oli saksankieliset ja mun taito rajoittuu "danke sjön" - tasoon ko. kielessä. Sen verran varmasti ymmärsin, että ainakin Maija, 9v, totesi että ruokailuissa saisi olla vähemmän spagettia.

Uutisia seurailin hetken aikaa saadakseni selvyyden edellisyön futispelin tuloksesta, mutta kuunneltuani saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset uutiset totesin että eihän nää suoria ole, vaan uusintoja edellisillalta, eli ennen peliä. Perhana. Intternetti sitten kertoi Ranskan matkustaneen Italian seuraksi Berliniin, Portugali jäi taas nuolemaan näppejään.

No eipä siinä, päivä oli aloitettu. Istuskelu Katherinessa sai riittää, päivän päämääränä oli löytää kyyti takaisin Darwiniin, joten ei muuta kuin työn ääreen. Muutaman johtolangan kariuduttua omassa hostellissa kävin alueen muita hostelleja kiertämässä lävitse ja vähän silmäilin kaupungilla kulkuneuvojen matkustajia sillä silmällä jos joku vaikka olisi seuraa vailla. Siis matkaseuraa. Ei onnannut, palasin hostellille huoneeni palauttamaan ja pakkaamaan tavarani kunnolla kasaan. Söin myös vähän lounasta ja totesin joutuvani ruokatarvikkeeni hylkäämään. Mutta onneksi pasta ei paljoa maksa.

Sitten reppu selkään ja keskustaan.

Harmikseni kuuluisa maan halki matkaava The Ghan ei Katherinessa pysähdy kuin vasta sunnuntaina seuraavan kerran, joten piti jotain muuta keksiä. Vielä muutamalta nuorelta seurueelta heidän suunnitelmia kysellessäni ja huomatessani että valtaosa matkaajista oli menossa etelään, istuin alas ja punnitsin vaihtoehtojani.

Se Varma Vaihtoehto elikkäs Greyhound-bussit kulkee kahdesti päivässä, puoli kahdelta ja himpun yli kuusi. Kello oli tässä vaiheessa vähän päälle puolenpäivän, ja lähinnä mietin onko se 70 dollaria nyt niin paljon matkasta. Olisin ehtinyt ekaan bussiin helposti, mutta toisaalta jos myös illalla kulkee toinen vuoro, niin miksikäs ei yrittää säkää taas kerran. Eihän mulla niin kiire ole.

Kun en kerta itse osannut päätöstä tehdä, otin lantin avuksi. Valehtelematon onnenarpa totesi että tänään on mun päivä, joten hilasin repun selkään ja kävelin puolisen kilometriä pois kaupungin keskustasta paremmille mestoille pitkän suoran äärelle. Siellä laskin repun taas maahan, otin huikan vettä, hivutin aurinkoisen ilmeen kasvoilleni ja nostin peukalon pystyyn.

Ekana tavoitteena oli saada kyyti roadtrainilta, eli niiltä hurjan pitkiltä rekoilta jotka vetää ylimontaa perävaunua. Ei kelvannut mun seura rekkamiehille, eikä oikein totta puhuakseni muillekaan. Vanhukset olivat aivan turha yritys, kai ne pelkäsi että mä ryöstän niiden eväät ja kun nuorten seurueiden mobiilit olivat jo valmiiksi täyteen ahdetut, ainut palaute mitä sain oli olan kohautus ohi kiihdyttävistä autoista.

Kai mä jonkun 1-2h olin siinä hengaillut kun tärppäsi. Rafael (ei tietääkseni sukua enkelille), philippiineiltä maahan muuttanut ilmastointikorjaaja oli matkalla päivän keikalta takaisin kotiin Darwiniin. Eli eka pysähtynyt auto ja sama matka. Ei se kolikko valehdellut taaskaan. Neljän tunnin matka meni rupatellen, kirjaa lukien ja nukkuen, kaveri toi mut jopa hostellin ovelle saakka. Ja autossa oli vielä ilmastointikin. Mitä hyvää mä oon elämässäni tehnyt tän ansaitakseni?

Tuttuun ja turvalliseen Frogshollowiin tein comebackin, ostin ruokaa ja söin, otin suihkun ja istuin ulkoilmaan katselemaan viilenevää Darwinin yötä oluen kera. Huomenna nukun pitkään, kiillotan jäniksenkäpäläni ja kiertelen taas vähän ilmoitustauluja. Ja ehkä otan vähän aurinkoa.

Päivä 8 - Nitmilukin ihmeitä

04.07.06 klo 21.30

Ihanata. Eiliset vesiputoukset oli vain alkusoittoa, tänään käytiin sellaisella paikalla että oksat pois. Edith Falls, parikytä kilsaa Katherinesta pohjoiseen. En tiedä mikä paikassa iski, mutta tuntui kuin olisin ollut pikkupoika taas. Kristallinkirkas vesi, vesiputouksen jyly ja Top Endin loppumaton auringonpaiste. Enpä voinut kuin hymyillä.

Yö autossa ei ollut kovin mukava, kyllä siinä nukkui mutta sellaista koiranunta se oli. Aamulla käytiin sitten tosissaan uimassa putouksilla ja sitten jatkettiin matkaa. Pine Creek oli täysin turha reissu, muutama kultaryntäyksen aikainen ruosteinen vempele nähtiin ja sitten nousi kytkin jälleen.

Välimatkat oli tää ei-niin-uusi -asia, koko päivä matkustaessa taas meni. Edith Fallsilla vierähti varmaan pari-kolme tuntia, pientä maisemakävelyä siinä samalla harrastettiin merkattuja polkuja pitkin. Ja ne maisemat. On muuten kamera laulanut iloista symphoniaansa, mulla menee viikkoja tän kaiken purkamiseen Newcastlessa. Ja Kakadu on vielä näkemättä.

Nyt olen Katherinessa taas yhdessä reppureissaaja-hostellissa, Léaa ei Gorget kiinnostanut niin paljon kuin mua, joten tiemme erosivat. Olin oikeestaan aika valmis muutenkin, alkoi hermo palaa mimmiin viime hetkinä.

Seuraa Matin Mainio Luonneanalyysi (tm):

En tiedä mikä noissa ranskalaisissa on, mutta en ole vielä tavannut ainuttakaan joka sujuvasti enklantia taitaisi. Tai jos taitaakin, niin takaisin kotimaiseen se vaan heilahtaa samantien jos edes tuntuu siltä että ranskalaisen jossain näkee. Jotenka jokaisen mun lauseen tyttö joutui kysymään uudestaan (ei se voi olla mun aksentti, jos irkutkin ymmärtää), mikä alkoi melko nopeasti pänniä. Muutaman kerran jopa kokeilin sanoa ihan jotain muuta ensin huomion kiinnittääkseni, joka menikin läpi melkein poikkeuksetta.

Vaikka hän oli maassa jo 7kk ollut, niin ei tuo kieli oikein ole päässyt tarttumaan kun on ranskalaisten kavereiden kera matkustanut. Nyt vasta muutama viikko sitten jätti kaverinsa taakse ja kokeili omia siipiään. Siis 7kk. Mun isäkin puhuisi sujuvasti kieltä siinä vaiheessa, ja varmaan olisi samalla opetellut hispaanin alkeet. Mitähän h**vettiä ne oikein on puuhannut tuon ajan?

Ja kun vielä puhui itsekseen ranskaa, niin sepä siitä. Hyvän päätöksen me Timpan kanssa tehtiin englantiin siirtyessämme, kyllä se vaan yllättävän tökeröltä tuntuu kun kaveri ei edes yritä kommunikoida kanssasi.

No joo, annettakoon anteeksi, ei kaikkea voi osata. Mutta sitten. Luonteeltaan tyttö oli sellainen minä-itse-apua-ei-kaivata, ja aikalailla omissa ajatuksissaan valtaosan ajasta. Ei siinä, kyllä mä hiljaisia hetkiä ymmärrän, mutta liika on liikaa. Ei oikein nuo keskustelut lähteneet lentoon kun vastaukset oli sellaisia pari sanaa ja hiljaisuus. Ja selvästi oli tyttö omillaan oppinut pärjäämään, mua ei kaivattu missään toiminteessa apuna vaikka olisin mielelläni auttanut. Ja kiroilikin vielä koko ajan (kukas arvaa millä kielellä..?)

Siis tiivistettynä: komiat kannut tytöllä oli, mutta sepä siitä.

Silti pitää muistaa että maksamalla vain $40 (Greyhound ilman pysähdyksiä Darwin-Katherine $65) pääsin katsomaan yhtä luonnonpuistoa joka olisi muuten jäänyt käymättä, näin Edith Fallsit ja päädyin oikeaan paikkaan lopulta. Kiitosta Léa kaikesta.

Léan autosta muuten. Oli kyllä Nissani parhaat päivänsä nähnyt, ei se oo rekisterissäkään ollut sitten huhtikuun. Se vibra kovemmassa vauhdissa oli kyllä melkoista, hyvä että kyydissä pysyi. En oo ihan varma pääseekö tyttö Cairnsiin asti ennen pyörien tippumista alta. Olin ihan tyytyväinen kyydistä pois hypätessäni.

Huomenna aamutuimaan matkaan 30 kilsaa joen äärelle, pummasin ensitöikseni tänne saapuessani kyydin 3 brittitytöltä. Ja taas säästyi rahaa. Ja sitten yhden jenkkikaverin kanssa (tapasin n. 30 minsaa sitten) meinattiin kaksikkomelootti vuokrata päiväksi (halvempaa kuin yhden istuttavan vuokraus) ja sitten antaa virran viedä. Tai menomatkalla pitää meloa, takasintullessa pitäisi olla vähän myötävirtausta.

Tämän jälkeen keinolla x (x=halpa) takaisin hostellille (tästä ohihan nuo kaikki karavaanerit ajaa kuitenkin), syvä yöuni ja sitten alkaa julmettu liftaus takaisin Darwiniin. Darwinissa katsellaan taas ilmoitustauluja, jos joku olisi Kakaduun kaipaamassa kumppania.

Katsoos onko mun säkä ihan loppuun käytetty.

Päivä 7 - Litchfield National Park

03.07.06 klo 21.30

Ensialkuun korjataan pari virhettä: Toyota on Nissan ja Téa on Léa. Sattuuhan noita. Aamulla pakkasin kamani, ajoin partani, luovutin punkkani ja hyppäsin kyytiin. Ensin tehtiin vähän ostoksia ja sitten ajettiin etelään.

Krokotiilipuisto oli eka pysähdys, mutta koska riistohintoja ($10) häkkieläimien katselusta pyysivät, jatkoimme matkaa. Näenhän mä noita Kakadussa sitten livenä kumminkin. Seuraavaksi saavuimme Litchfieldin alueelle, jossa olikin sitten jos jonkinnäköistä koettavaa.

Tai oikeestaan ei niin paljoa. Lähinnä upeita vesiputouksia täällä on, muuten on metsää ja ei eläimiä, turistit ovat kai ne ajaneet pois. Käytiin vähän vesiputouksen juurella uimassa, käveltiin jokunen luontopolku ja otettiin paljon valokuvia. Kyllä tää luonto on vaan nätti. Tämän päivän nähtävyyksiin kuuluu myös 4WD-tie, todella nätti auringonlasku ja road-train eli täysperävaunurekka, joka vetää vielä yhtä täysipitkää perävaunua perässään. Hulluja nää...

Ja vielä kun melkein puolet puistosta oli suljettu, niin yhden päivän reissuksi tää puisto jää. Nyt ollaan viimeisen vesiputous/uimalähteen vieressä parkkiksella, tässä olisi tarkoitus yöpyä. Enpä olekaan autossa ihan vähään aikaan nukkunut. Huomenna luonnon herätessä mekin ponkaistaan pystyyn, käydään aamupesulla luonnon ääressä ja jatketaan matkaa.

Douglas Hot Springs, Pine Creek, Edith Falls ja lopulta Katherine on tähtäimessä. Katherinessa sitten katsotaan mitä oikein siellä keksitään.

Päivä 6 - Rentoa chillailua

02.07.2006 klo 22.45

Tänään ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Hyvien yöunien jälkeen heräsin pirteänä aamun lämpöön ja suuntasin kohti keskustaa. Tavoitteena lukea sähköpostit. Siinä meni hetkisen aikaa, jonka jälkeen palasin hostellille aurinkoa ottamaan. Tom Clancy kului vauhdikkaasti, ja trooppisessa altaassa taas pulahdettuani otin suihkun ja torkuin hetken aikaa.

Sunnuntai-illan Mindil-markettia kohti painelin n. tunnin nokosten jälkeen, illallinen oli saatava. Oli muuten neljän päivän sisään kolmas kerta kun tuon parinkymmenen minuutin taipaleen tallasin. Tänään oli vuorossa afrikkalainen keittiö, jotain lihaa ja perunoita ruskeassa kastikkeessa riisin kera. Oli siinä pähkinääkin. Ja vielä lisäksi jonkinlainen suolainen lätty palanpainikkeeksi.

Téakin oli jossain alueella, mutta hän oli liian kiireinen didgeridoo-ostoksissaan. Mä siis seurasin liveperformansseja, joista Rumpuapinat olivat ehdottomasti viihdyttävimmät. Kyllä siellä tulenpyörittelijäkin taas oli, ja pari hippibändiä (itse asiassa aika menevää musaa). Otin vähän toisesta kuvakulmasta tulisedästä torstaihin verrattuna videota, pitää jonkinlainen rokkaava musavideo noista Newcastlessa kasata kun on aikaa.

Téan saatua ostoksensa tehtyä hän tarjosi mulle kyydin hostellille ja täällä sitä ollaan. Huomenna ysiltä lähdetään liikkeelle, pakkaukset on valtaosin tehty, vielä viimeiset elektroniikkalaitteiden virtatäydennykset kuntoon ja mä oon valmis siirtymään.

Päivä 5 - Päiväni kolmannessa maailmansodassa - kertomus Territory-daysta

01.07.2006, klo 22.30

Saavuin juuri East Point Reserven alueelta, kolmisen kilsaa pohjoiseen Darwinin keskustasta. Kolmeen kertaan tarkistettuani on uskottava että selvisin pyörämatkasta ilman reikiä ruhossani, näkökyky on tallella, raajoja ei puutu ja jopa pinsettiote onnistuu. Avasin siiderin kolmen hurraahuudon saattelemana.

Aamulla en ihan kasilta päässyt ylös, kolmen kymmenen minuutin torkun jälkeen sammutin puhelimen ja heräsin 09.38. Tuhti aamiainen (nuudeleita, omena, teetä ja pari paahtoleipää) napsittuani vuokrasin pyörän hostellin respasta, löin aurinkorasvaa pintaan, repun selkään, paidan pois päältä ja pistelin menoksi.

Tietty ensin läksin 180° väärään suuntaan, mutta tästä pikaisesti toivuttuani suuntasin kulkuni kohti Mindil Beachiä ja sen kautta pohjoiseen East Point Reserven linnoituksia kohden.

Matkalla nautin runsaasti vettä (oli muuten lämpöä) sekä pysähdyin kuuntelemaan hurrikaani Tracyn ääniä ja ihastelemaan "Sweetheartin" täytettyä ruhoa Pohjois-Territorion museossa. Selvitin myös että markettihulina on kuitenkin vasta huomenna ja tänään illasta isot ilotulitukset tapahtuvat Mindillin rannalta puolen kahdeksan aikoihin pimeän laskeuduttua.

East Point Reservessä oli toinen päiväni vierailemista museoista, nimittäin sotamuseo. Ei, en ole sotahullu, mutta vielä Ilmailumuseossa B52-pommittajaa meinasin käydä katselemassa. Tuo Itäinen Piste oli Darwinin tykkipesäke, pitäen sisällä pari valtavaa kanuunaa ja muutaman pienemmän toisen maailmansodan aikana japseja pois karkoittelemassa.

Darwinhan oli eka Australian mantereen osa, jossa sotaa käytiin oikeasti, japsit pommitti Darwinia muutaman vuoden ajan toisessa maailmansodassa. Eka pommitus oli se kaikkein tuhoisin, ottaen huomioon että kaupungilla ei ollut minkäänlaista ilmatorjuntaa. Virallisten tietojen mukaan 243 kuoli, mutta arvioitu oikea määrä oli lähempänä 1100. Kyllä sotasensuuri täälläkin toimii. Kaikki tiedot pommituksista julistettiin saman tien salaisiksi, virallisissa dokkareissa luki päällä että "saa avata vuonna 1995". Jopa henkilökohtaiset kirjeet tutkittiin ja faktat poistettiin. Melkoisessa kuplassa muu Australia on elänyt.

Nyt näillä on kova hinku kerätä kaikki mahdollinen tieto sodasta, vähän sama homma kuin meidän veteraaneilla, kohta ei niitä oikein enää ole. Muutenkin alueella tuntuu olevan vähän samanlainen veteraaniystävällinen meininkin kuin kotipuolessa. Ja muualla maassa vain surffattiin.

Juku, saksalaistytöt kävelivät juuri ohi ja niillä oli erilaiset kuteet (siis ei kaikilla samanlaiset) päällä kuin kolmena viime kertana heidät nähtyäni. Ehkä niillä on kuitenkin toivoa.

No, sotamuseosta poistuin kolmen aikoihin, ostin jäätelön ja siirryin merivedellä täytetyn Alexander-järven rannalle aurinkoa ottamaan. Pikainen pulahdus vedessä ja pikku torkut auringossa. Puolisentoista tuntia siinä vierähti (käytin äiti aurinkorasvaa, hattua ja käänsin kylkeä säännöllisin väliajoin), ja sitten olikin jo nälkä. Soitin Téan matkaan ja kävimme läheisestä kiinalaisesta ottamassa take awayt matkaan.

Siitä juuri sopivasti auringon laskiessa menimme rannalle muiden paikallisten kera piknikkiä nauttimaan, merituulen humina kaikkosi kiihtyvään ilotulitteiden kakoniaan. Sota oli valmis alkamaan.

Päivää voisi verrata suomalaiseen uuteen vuoteen, se on itseasiassa juurikin sitä; paikalliset pikkupennuista isovaariin ovat ostaneet kaupan isoimmat jytyt ja niitä laskettelevat ilmaan mistä sattuu. Eikä ne ihan kaikki täysin selvin päin ole, näinpä jopa ohi ajavasta autosta tulitteita ammuttavan. Tosin täällä on 24 astetta plussaa eikä miinusta, mutta mitäs pienistä. Ja kun tähän ynnää vielä sen, että on kyseessä kuiva kausi alueella, pieniltä tulipaloiltakaan ei vältytä. On muuten kiirettä näyttänyt pitävän palokunnan pojilla. Ihme jos eivät koko kylää polta.

Auringon laskettua seitsemän jälkeen se varsinainen räiske alkoi, silmänkantamattomiin oli välkettä taivaalla. Virallinen tulituskin oli aika ookoo, toiselta puolen lahtea me sitä Téan ja melko monen muun piknikkiseurueen kanssa vietettiin. Meillä ei tosin ollut retkituoleja, kylmälaukkua tai taskulamppuja, mutta backpackkeri taaplaa tyylillään. Ja se yleensä on se halvin mahdollinen.

Muutama tunti siinä istuskeltiin, ysin aikoihin käveltiin takaisin Téan autolle ja mun pyörälle, ne olivat parkissa siinä Alexander-järven tuntumassa. Téa oli kuulemma siinä viettänyt muutaman viime yön autossa nukkuen, ilmainen majoitus ja suihkut & muut ylellisyydet vieressä. No mikäs siinä.

Mun oli aivan pakko vielä pulahtaa yöuinnille (ei nakuna) järveen, Téa seurasi rannalta mun kamoja vartioiden. Väitti että tulee kylmä - vesi oli +23, ilma +24. En ihan voinut yhtyä mielipiteeseen. Mutta olipa eka kerta järvessä uidessa ilotulituksia seuraillen, sinne keskelle ulappaa pulikoin ja hetken aikaa kelluskelin selälläni taivasta katsellen.

Siinä sitten mun kuivatellessa vähän jutusteltiin, suunniteltiin tulevaa ja lopulta oli mun aika ottaa pyörä taas alleni ja aloittaa urhea reissuni hostellia kohti. Téa jäi autolleen kämppäämään, toivotti turvallista matkaa ja sitten mentiin.

Ottaen huomioon että pyörässäni ei ollut valoja ja että pyöräilijä muuttuu oivaksi kohteeksi pikku tuiterissa olevalle ilotulite-Ilpolle, reissuni oli yllättävän onnistunut. Välillä tuntui että hengissä ei selvitä, 3 millin Kevlar-panssaria ja rynnäkkökypärää tuli ikävä. Niin ja että matkan aikana eksyin vain kahdesti, törmäsin melkein sulkupuomiin, puuhun, pariskuntaan ja sammakkoon, ajoin melkein sillalta alas ja havaitsin ajavani keskellä futiskenttää, on oltava tyytyväinen.

Pyörä ei ollut mikään ihmellinen, taisin olla eka vuokraaja viimeisen vuoden aikana (hämyhäkin verkkoa vähän kasvoi ja ruoste oli jo hieman ottanut vallan), mutta oivaksi peliksi se itsensä todisti. Päivän liikunta-annos oli taattu ja tropiikin tuulen viimoessa korvissa ei voinut kuin hymyillä. Siiderini olen ansainnut.

Vaikka ilta paikallinen uusivuosi onkin, niin tämä poika jättää sen tällä kertaa väliin, koska:

A) en ole tarpeeksi kännissä
B) arvostan kaikkeja aisteja niin paljon, että haluan ne säilyttää tulevaisuudessakin
C) simmu nuokkuu niin paljon että ei poika enää kykene
ja D) rajoitettu budjetti ei taivu todennäköisiin tolkuttomiin hintoihin anniskeluravinteleissa tänä yönä

Huomenna käydään ehkä Ilmailumuseossa, tai sitten vaan lojutaan altaalla. Illalla Mindil Markettiin ja maanantaina kapsäkit kantoon ja luonnonpuistoja kohti. Vielä ei muuten ole muita halukkaita kyydin tarvitsijoita ilmaantunut. Harmi.

Päivä 4, The lift

30.06.06 klo 20.30

Joku joskus totesi että kylläpä sinä Matti kirjoitat paljon blogiisi. No helvetti, on taas ollut sellaset 24 tuntia että bestseller-romaanin näistä voisi kasata ja lopuilla napsia pari pikkupokkaria. Joten ottakaapa kahvikupponen (tai siideri/olut/muu, ihan miten haluatte) kouraan, rentouttakaa itsenne ja hypätkää kyytiin.

Debran kaverit eivät olleet tyttöjä, vaan pariskunta ja vielä kuolettavan tylsä sellainen. Joten heidän siirtyessä keskustan pubeihin annoin heidän mennä ja otin uuden oluen altaan reunalla. En voi sanoa "toisen oluen", kun en oikein pysynyt laskuissa mukana.

Siinä sitten turistiin niitä näitä tutulla porukalla, isoja kaikennähneitä miehiä, reissaajatyttöjä, minä ja kolme saksalaista vasta lukion päättänyttä pikkutyttöä. Tytöt ei oikein puhu englantia, ovat kovin nättejä, saapuivat maahan toissapäivänä ja aikovat viettää vuoden maassa. Ja pukeutuvat samalla tavalla, jopa kengät ovat samanlaiset. Paidassa heillä lukee "ABI 2006" ja "Australien 06/07" ja melko bimboilta vaikuttavat ensikokemuksien perusteella. Tulee tytöillä olemaan kova vuosi. No, kaikkien meidän on se oppi jostain haettava, miksei siis Australiasta?

Nyt mä ymmärrän jo irkkuakin, en täydellisesti, mutta jo pääjuonen lauseista saa kiinni. Kellon lyödessä puoltayötä sanoin kavereille morjes ja siirsin itseni keskustan suuntaan. Olihan se jo aika käydä menoa katsastamassa, yllättävän pitkään sain itseni pidettyä yökerhoista poissa.

Eka paikka oli nimeltään Shenannigans, irkkupubi jossa oli "Schoolies Night". Elikkäs suomeksi työntekijät oli seksuaalisia fantasioita kiihoittavissa pikkumekoissa ja valkoisissa paidoissa, lavalla oli esitanssijoita vielä hieman vähemmissä kankaissa ja seksikkäin pariskunta -tanssikilpailu oli ohjelmanumeroissa.

Tyhjensin olueni n. minuutissa ja vaihdoin paikkaa. Ihme touhua että pitää tuollaisia tapahtumia järjestää, ollaanko me miehet oikeesti niin epätoivoisia että se kannattaa? Eri asia sinällään jos itse asiakkaat on pukutouhussa mukana, mutta joo.

Hetken keskustaa käveltyäni löysin seuraavan paikan. Tanssijalan jo hieman vipattaessa ja lantion kurissa pitämisen vaatiessa tolkutonta mielenkontrollia paikka osoittautui hyvinkin oikeaksi. The Vic, alakerrassa livemusiikkia, ylhäällä diskohittiä lavalla ja pöydillä tanssien ja sivuhuoneessa bilistä hämyisessä tunnelmassa. Tää on mun paikka.

Tanssimiseen kyllästyttyäni siirryin analysoimaan iskuyrityksiä sivusta. Loppupäätelmäksi totesin että aivan yhtä epätoivoisia aussitkin ovat kännissä ollessaan kuin perussuomalaiset, tilasin uuden oluen ja painuin bilishuoneen puolelle.

Eka peliseurue oli kännissä kuin käet, polttareita viettivät. Ja vuorossa oli taas "ikinä en oo ennen nähnyt" -tilanne, sulho ei varmasti nähnyt enää bilispalloja mutta teki silti uskomattomia upotuksia. Heidät murskattuani seuraava seurue oli kovin iloisella päällä olevia parikymppisiä perusduunareita, jotka olivat nauttineet muutakin kuin ilolientä. Ei pelistä oikein mitään tullut, kun pojat oli niin spontaaneja, kesken lyönnin oli mahdollista siirtyä tanssilattialle hetkeksi mailan kanssa joraamaan. No, juteltiin siinä niitä näitä, pojat olivat otettuja skandinaavisesta taustastani ja kutsuivat mut ties mihin kekkereihin lähiaikoina.

Oon tainnut ilmauksen "kutsua tulevien lasten kummiksi" jo käyttää, mutta aika lähellä tätä tilanne taas oli. Pelin jälkeen käytiin taas vähän joraamassa livemusiikin tahtiin, poikien jäädessä iskemään rumiluksia mä siirryin takavasemmalle ja ovesta ulos. Suuntana hostelli, kello oli kuitenkin jo neljä.

Hostellilla oli altaalla vielä pienimuotoiset kekkerit käynnissä, pari vonkaavaa miehenrumilusta ja muutama mimmi. Sekä Jack Danielia. Mikäs siinä, tunnin verran siinä istuskeltiin, ja englanninkieleni kärsiessä myrkytystilan johdosta päätin että huominen pyöräretki taitaa taas siirtyä ja raahasin itseni petiin.

Aamuauringon sarastaessa käänsin kylkeäni ja heräsin lopulta kahdelta iltapäivällä. Ruokailin, juttelin muutaman hostellivieraan kanssa ja raapustelin pari ilmoitusta kyytitarpeestani Katherinen alueelle. Näitä läksin jakamaan keskustan backpackkerhostelleihin, mutta jo toisessa paikassa tärppäsi. Ei tarvinnut lappuja ilmoitustauluille kiinnitellä.

Téa, 23v ranskatar Champagnen alueelta kaipasi täytettä tyhjään '91 valmistettuun Toyota 4WD maasturiinsa, joten mikäs siinä. Puhelinsoitolla tyttö kiinni ja ajatuksia vaihtamaan kahvilaan. Hän matkustaa Cairnsiin asti, mutta menomatkalla meinasi Lithfieldin luonnonpuiston ja Katherinen joet tarkastaa, ja oli valmis ehdotuksille munkin suunnitelmista. Eikä häntä haitannut vaikka pois kyydistä hyppäisinkin Katherinessa. Ja kun vielä tuntuu olevan mukava tytsi, niin mikä jottei.

In your face, Greyhound. Maanantaina olisi lähtö aikaiseen aamusta, juurikin niin kuin mä olin suunnitellut. Tosin nyt mukana on matkaseuraa ja kulkupeli, joten ehkä viihdyn reissussa pidempään kuin olin alkuun suunnitellut. Ehkä vielä yksi ihminen on kyytiin tulossa kuluja jakamaan, mutta sepä siitä. Tytöltä löytyy teltta ja kaikki muutkin leiriytymisvälineet, joten majoituskaan ei ole ongelma.

Nyt sitten vietetään viikonloppu aikaa tappaen, ehkä voisi jo vähän etukäteen Téan kanssa hengailla ja sitten maanantaina virkeänä siirtyä etelää kohti. Pääsen myös ajamaan nelivetoa Outbackissa, ei olekaan ennen tullut kokeiltua.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Viikonloppunahan täällä tapahtuu yhtä jos toista. Olisi hirmuiset autokilpailut lähiautoradalla, lisää Mindillin markettia ja lauantaiset Territory Dayt. Tämä juhla onkin sitten kotimaan uutta vuotta vastaava, ainut päivä Australiassa kun ihmiset saa ampua raketteja luvan kanssa. Olin väärässä aiemmin, ACT:ssa raketteja saa myydä ja ostaa, mutta ei käyttää. Hulluako? Ei kommenttia.

On kuulemma tiedossa enemmän ilmansaastetta kuin Sydneyssä ja Melbournessa ruuhka-aikaan yhteensä, joten aika riehakkaat kekkerit taitaa olla tiedossa. Ja mulla ei ollut mitään tietoa tästä tapahtumasta etukäteen, säkällä vaan satuin paikalle oikeaan aikaan.

Niin, ja Téa kertoi että tällä hetkellä valtaosta Kakadun puiston nähtävyyksistä on suljettu tulvan vuoksi, joten sielläkään ei ei olisi niin paljon nähtävää ollut tällä viikolla. Hyvä että päätin käydä Katherinen alueella ensin.

Mitenkä pitkään tää säkä voi oikeesti jatkua?

Nyt illalla otan rauhallisesti, huomenna herään aikaiseen ja vuokraan viimein sen fillarin. Oikeesti. Tosin altaalla olisi taas menoa ja tunnin päästä alkaisi Johnny Cashista kertova leffa ulkoilmateatterissa. On se elämä vaan valintoja täynnä.

Päivä 3, You kill it, we grill it

29.06.06 klo 21.55

Elämä jatkuu.

Kun vähän meni eilisilta pitkäksi, niin passasin pyöräretken tänään, nukuin pitkään, söin hyvän aamiaisen ja painelin suunnittelemaan tulevia reissuja. Keskustassa hieman kierreltyäni ja turisti-infossa istuskeltuani totesin että pitää kierrellä ilmoitustaulut backpackkeri hostelleissa läpi ja etsiä joku kyyti etelään Pine Creekiä kohti. Valtatie kohti Alice Springsiä ja isoa punaista kiveä kohti kulkee kylän läpi ja tuonne isolle järkäleelle valtaosa autollisista "aidon australian" etsijöistä täältä suunnistaa.

Sinne myös Maren siirsi nätin ruhonsa aikaiseen aamulla, illalla hyvästeltiin ja sanoi tulevansa mua moikkaamaan Newcastleen ohikulkumatkalla. Harmi sinällään että hän lähti, pirun mukava ja järki-päässä-jalat-maassa -oloinen tytsi tuntui olevan. No, elämä on.

Ja Pine Creekistä onkin sitten enää kivenheitto Katherineen, sen matkan voin vaikka liftatakin. Ja jos kaikki muu epäonnistuu, aina on luotettava Greyhound. Tai makuupussi ja tähtitaivas.

Katherine onkin oikeasti ihan keskisuuri kylä, josta löytyy kaikki sivistyksen vaatimat palvelut ja alueella näyttää olevan kaikkea muutakin kuin jokiseikkailut kanootin kera. Voisin ottaa hostellin sieltä, viettää jopa hetken verran pidempään paikan päällä ja katsella mitä tekemistä sitä siellä keksisi.

Kävin myös intternettiä tutkimassa kaupungin kirjastossa, jossa touhu oli kiskurihintaisiin hostellihintoihin verrattuna siedettävä, ts. ilmainen. Eka kirjasto mun elämässä jonne mennessä piti metallinpaljastimen läpi kulkea. Syynä ei ollut tuhottoman arvokas kirjastokokoelma vaan se fakta että kirjasto sijaitsi samassa rakennuksessa parlamenttitalon kanssa. Voisin melkein lyödä vetoa että tuima vartijatäti löi mulle silmää, onneksi kumihanskoilta säästyttiin tällä kertaa. Riippuen tietty mitä täti niiden kanssa oikein olisi aikonut tehdä.

Kirjaston syövereistä ulos astuttuani pilviverho oli kadonnut ja aurinko lämmitti taas tuttuun tapaan. Siispä pikamarssia hostellin uima-altaan reunalle ja öljyt pintaan, päivän D-vitamiinit oli saatava. Jennin kanssa taas vähän suomen kieltä vetreytettiin, hänellä on 10kk takana ja pari vuotta edessä. Restonomikouluun Helsingissä oli kuulemma hakenut vain sen takia että sieltä pääsi vaihtoon helposti, nyt on työskennellyt vähän missä sattuu, tällä hetkellä yliopiston kahvilassa. Vielä vuosi ausseja ja vuosi Uutta Seelantia olisi hällä suunnitelmissa, kuulemma mikäs siinä kun mikään ei kotonakaan odota.

Auringon alkaessa valmistautua maille menoa varten pesin aurinkorasvat pois, nostin repun selkään ja suuntasin askeleeni Mindil Marketia kohti, sille samalle rannalle jossa auringonlaskua käytiin katselemassa. Tällä kertaa paikalla tosin oli hieman enemmän possea, ruokakojua ja rihkamamarkettia oli pilvin pimein. Illallisen siellä kojuista poimin suuhuni ja huuhdoin kaiken alas tuoreista hedelmistä tehdyn mehun kera, otin stressiä rentouttavan (niska)thaihieronnan ja katselin auringonlaskua. Näppärä oli täti käsistään, muutaman vinkin tallensin aivokoppaan tulevaisuuden varalle.

Torilla oli myös mahottoman tuoretta lihaa tarjoava Roadkill -koju, josta tämän päiväinen otsikkokin on repäisty. Tarjolla oli kaikenlaista lihaa emusta kenguruiden kautta opossumeihin ja krokotiileihin vartaaseen pistettynä. Pistää miettimään kuinka kroko on joutunut auton uhriksi, mutta olkoon. Kanalta se maistui.

Löysin tänään aussisiiderin (tai oikeestaan eilisiltana), Tasmaniassa valmistetaan melko siedettävää omenaista Mercury-siideriä. Ja tiedoksi teille miehisille miehille jotka eivät akkojen litkuihin koske, englannissa kunnon tuhti omenasiideri kuuluu olevan oluttakin miehisempää. Uskon brittejä.

Debralle tulee kavereita tänään kaupunkiin, pitänee lähteä tarkastamaan minkälaisia brittejä he oikein ovat. Toivottavasti tyttöjä. Huomiseen!