Te Papa - kansallisaarteita

14.11.2006 klo 16.05


Lounas on syöty, eikä illan ohjelmassa ole oikeastaan yhtään mitään. Osa hostellin porukasta on lähdössä iltaa viettämään keskustaan, saatan liittyä joukkoon. Luultavimmin kuitenkin hengaan hostellilla, kun vähän tuo väsy vielä painaa. Ja aamulla pitäisi 4.30 olla jo liikkeellä, kone lähtee kuudelta. Ehtiihän sitä sitten Queenstownissa.

Aamulla palautin auton, toivon mukaan se oli heidänkin mielestä kunnossa. Yllätykset näkyy sitten aikanaan visa-laskussa, arvaamma. Sain kyydin keskustaan, jossa suuntana oli Te Papa, NZ kansallismuseo. Sinne pääsy tosin oli tuskan takana, vaikka matkaa oli vain joku 300 metriä siitä mihin kyyti mut jätti, Wellingtonin navakkaa hurjempi tuuli teki kävelymatkasta vähän hankalaa. Ja kun sanon että hurja, niin tarkoitan että todella voimakas. Näin tuossa päivän aikana työma-aaitojen kaatuvan tuulen voimasta, vaikka ne oli maahan juntattu massiivisten betoniporsaiden avulla. Kaduilla tuli myös vastaan kolme pienempää roskapönttöä, jotka näyttivät kisaavan kuka on ensin mäen päällä. Joo, ne kulki tuulen mukana ylämäkeen.

Museo itsessään oli valtava, vietin siellä lähemmäs neljä tuntia. Kovasti oli tarjolla kaikenlaista multimedia-esitystä, mutta kovimmista kyydeistä olisi joutunut maksamaan. Tyydyin ilmaisiin makupaloihin, mutta kyllä niissäkin ihan tarpeeksi sulattelemista oli. Opin että Uudessa-Seelannissa on vuosittain 15 000 maanjäristystä, Wellingtonissa yksinään on yksi kerran viikossa ja että Ngaurohoe (tunnettu Doomin vuorena elokuvista) on jonkun 5 vuotta yli sen arvioidusta purkautumisesta. Sitä siis odotellessa.

Tästä nyt sitten lataan akkuja (sekä fyysisesti että henkisesti, pakkaan kamani lentokonekuntoon ja heitän ylimääräisen painolastin pois, jotta parinkympin painorajat ei ylity. Huomenna ollaan taas muualla. Benjihyppy lähestyy.

klo 22.32

Osasin langattoman netin toimimaan, oon nyt tässä aikani kuluksi ladannut vähän kuvia noihin aikaisempiin blogeihini. Selaapa siis alaspäin. Kuulin myös tässä illan aikana että oli tuon tuulen huomannut muutkin. Sanomalehti sanoi että odotettavissa tälle päivälle oli 130km/h puhureita, ja siltä ne tuntuikin. Tuuli oli kaatanut rekkoja noin kylmiltään, yksi kuolonuhri ja pelastuslaitoksen autoja on kuulunut ajavan ympäriinsä pitkin päivää. Windy-Welly, indeed.

Pääkaupunki

13.11.2006 klo 21.50

Wellingtonissa tuulee. Mutta niin täällä kuulemma tekee aina. Ihastelen kaupunkia Kelburnin yliopistokukkulalta, hostelli on tällainen pieni omakotitalopahanen, jossa lienee joku 20-40 ihmistä yhteensä. Taisin saada viimeisen pedin, joka alkaa muodostua tavaksi. Kaduilla käveli kovasti hipeiltä vaikuttavaa kansaa tässä alueella vähän pyörittyäni, eli siis yliopisto lienee humanistististieteinen. Mukavan oloinen lähiö tää on, eikä kaupunkiinkaan ole matkaa kuin puolisen kilsaa. Tästä yliopistosta olisin voinut tykätäkin.

Tänäänhän aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, päivä olisi ollut melko täydellinen vuorten valloittamiseen. Mutta kun kamat oli vielä märät eilisestä ja Jaimen lautta lähti kuudelta illasta, oli aika alkaa matkustaa viimeisiä 300 kilometriä kohti Wellingtonia. Pieni lohdutus tuli näköalasta liikkeelle lähtiessämme, vuorijono näkyi kaikessa kauneudessaan lähihorisontissa. Olipahan muuten melko vaikuttava.


Muutenkin etelää kohti matkatessamme maisemat olivat aika postikorttitasoisia, muutama pysähdys oli pakko tehdä ihan vain astuaksemme autosta ulos - ei siinä muuta voinut tehdä kuin ihastellella. Kaupunkiin saavuimme pari tuntia ennen espanjolan lautan lähtöä, käytiin vähän keskustassa ajelemassa ja sitten olikin aika tiputtaa miesvahvuuttamme yhdellä. Seuraavana oli vuorossa Matthias, hän päätyi keskustan bilehostelleihin, taisi Gitalkin jossain niissä olla. Mulla tämä seurue riitti, joten valitsin toisin.

Auto odottaa parkissa tuossa ulkopuolella kadun varrella, kasin aikaan aamusta se on siirrettävä. Tän kaupungin parkkitilanne on aika mahdoton, kadut on kapeita, korkeuserot hurjia ja liikenne ärsyttävää. Itse keskusta on täynnä yksisuuntaisia, joka tekee ulkopaikkakuntalaiselle (kai tässä tapauksessa vähän kauempaa ulkoa) sen todella rasittavaksi ajaa. Kävellen Wellington tosin onkin tarkoitettu kuljettavaksi, kaikki on kävelymatkan päässä. Pitää käydä huomenna katselemassa.

Auton palautan joskus ysin pintaan, ja sitten onkin aika käydä kiertelemässä kaupunkia. Pitää vaan varmaan tuo villapaita ja -pipo kaivaa rinkan kätköistä, aika pureva viima ainakin tänään kaupungin kujilla vihelsi. Muuten, kurkistin auton trippimittaria tuossa piruuttani, joka paljasti meidän viikon aikana matkanneen himpun alle 1700 kilsaa. Siitä vähän vertailukohtaa.

Kävin tässä tätä yliopiston sijaintia pohtimaan. Mukavastihan se täällä kaupunkiin katsellessa sijaitsee, kai tää opetus on enemmän korkealentoista täällä sitten. Pistää vaan mietityttämään, että mitä tekee se ympäripäissään kotiinpäin matkaava humanistipoika-/tyttönen (luultavimmin naispuolinen), joka tajuaa kaupungista yliopiston vieressä sijaitsevaan kodikkaaseen yliopistoasuntolaan palatessaan yön pikkutunneilla, että kotimatka on yhteensä melkein kilsan - 500m vaaka- ja lähes toiset 500m pystysuuntaan. Ei varmaan naurata.

Likomärkänä

12.11.2006 klo 23.46

Tänään käytiin vähän kokeilemassa rajojamme. Aamulla vettä tihutti aika tasaiseen tahtiin, mutta päätimme silti koettaa onneamme trekkauksen kanssa. Vuoristoilmasta kun ei koskaan tiedä, se voi vaihtua kahdessa minuutissa vesisateesta auringonpaisteeseen. Ja ikävä kyllä tämä toimii myös toiseen suuntaan.


Eihän me ihan koko kierrosta läpi päästy käveleen, joku 1,5 tuntia käveltiin ylöspäin ja sitten oli pakko tulla alas. Ensinnäkin tuuli alkoi olla jotain aika uskomatonta (siinä 75 km/h tuntumassa), vesisade alkoi muuttua jäätäväksi rännäksi ja meidän uskomattoman loistava ja halpa varustuksemme ei oikein toiminut vesisateessa. Alaspäin tullessa oli ehkä pisin kolme varttia mitä oon kävellyt, läpimärkien vaatteiden kanssa kun ei toi tuuli oikein toimi. No, tulipahan tultua vauhdilla alas.

Istuttiin sitten siellä reitin alamajassa vähän aikaa lämmittelemässä, ja todettiin että ei sinne ylös oikein monella muullakaan ollut tänään asiaa. Maja oli siinä 1200 metrin korkeudella merenpinnasta, ja reitin korkein kohta jossain parissa tonnissa. Ja jokainenhan tietää mitä korkea ilmanala tekee vesisateelle? Mä ainakin suosin tätä leirintäalueen kuumaa ammetta enemmän kuin letkuissa makaamista lähimmässä sairaalassa. Toisaalta olisihan siinä saanut kopterikyydin.

Takaisin tultuamme ollaan sitten vaan kuivateltu itseämme, käyty kylpemässä, syöty valtava illallinen ja nyt onkin kohta aika käydä nukkumaan. Jaa, mutta käytiinhän me jotain luolia katsomassa, mutta aika vaatimattomia ne oli. Toivottavasti vesisade ja erityisesti pilvipeite poistuu huomisaamuun mennessä. Näkisi nyt edes vähän näistä huipuista, kun nyt kerran täällä ollaan. Tosin päätin tuossa takaisin päin kävellessä sieltä vuoristosta että tänne on kyllä pakko tulla takaisin. Vaikka näkyvyys ei oikein 50 metrin paremmalle puolelle yltänytkään, niin jo tuo riitti vakuuttamaan mut näköalan huikeudesta paremmalla kelillä.

Huomenna suunnataan siis kulkumme kohti Wellingtonia, Jaimen (noinhan hänen nimensä oikeesti kirjoitetaan) lautta eteläsaarelle lähtee iltapäivästä, joten siiheksi pitäisi kaupunkiin ehtiä. Mulla on päivän verran aikaa katsella kaupunkia ennen lentoa Queestowniin. Huomisen ohjelma auton palautettuamme illasta on kuitenkin melko selvä. Mä nukun. Rankkaa tää matkustaminen.

Ensikertojen päivä

12.11.2006 klo 00.45

Tänään on ollut hullu päivä. Ei me oikeestaan mitään saatu aikaiseksi, mutta silti päivä venyi ylipitkäksi ja tuntuu että eilisestä on vuosia. Kirjattakoon muistikirjoihin että tänään minä, Matti Maanolio, olen kokenut ensimmäistä kertaa elämässäni:

A) nähnyt geysirin lähietäisyydeltä
B) katsonut perinteistä maoritanssia
C) istunut kuuman vesiputouksen alla
D kuullut sanonnan "nyt kun kesä ja joulukin on tulossa ja kaikkea"
E) törmännyt ruotsalaisen enduromaajoukkueen kannattajiin (monta)
F) todennut että rakkaat länsinaapurimme ovat vaivihkaa soluttautumassa ympäri maailmaa ottaakseen ylivallan kaikkialla

Nyt ollaan Tongariro Holiday parkissa, saavuttiin tuossa pari minuuttia ennen respan sulkeutumista (joka oli 22.00). Vähän jännitti pimeässä kohti vuoria ajella, kun eihän meillä mitään varauksia mihinkään yösijaan ollut. Hyvä tuuri jatkuu. Syötiin tuossa taas myöhäinen espanjalainen illallinen, ei se ihan vielä puolta yötä ollut kun istuttiin pöytään. Paikka on melko ok, huomisaamuna saadaan tästä kyyti vuoristokävelyn alkuun, jos ilmat suosii.

Aamulla olin ylhäällä jo kasilta, pistin kamat kasaan ja sanoin Cactus Jackille hyvästit. Syötiin muiden majapaikassa ravitseva aamiainen, ja käytiin pohtimaan päivän kuvioita. Gital päätyi kolmen ruotsalaisherran kanssa suuntaamaan Taupoon, heillä oli loikka täysin toimivasta lentokoneesta tiedossa. Taupo on maailman ykkösmestoja, kun lasketaan vuosittain suoritetuttuja laskuvarjohypyjä. Eikä ne maisematkaan mitkään hirveän huonot ole.


Minä, Matthias ja Jaume otettiin suunta kanssa kohti Taupoa, mutta pysähdyttiin vähän matkan varrella nähtävyyksiä katselemaan. Tea Puian vulkaaninen puisto käytiin katsomassa, ja sitten vielä istumassa kuumassa kylvyssä keskellä lehmäpeltoa lähellä Reporoaa. Näitä näiden paikannimiä ei kyllä muista ulkomuistista kirveelläkään, aina pitää tarkistaa noista läpysköistä mitä ne oli. Onpahan nyt sitten kirjattu ylös, nih. Matkalla annettiin kyyti liftarille Taupoon ja todettiin alueella olevan käynnissä jonkinlainen kansainvälinen mopokarnevaali. Enduroa kuulemma ajelevat, näytti tuo Suomen lippukin siellä liehuvan.

Taupossa ostettiin tarvikkeita & ruokaa huomista trekkausta varten, nyt pitäisi pärjätä. Ruotsalaisten saavuttua hyppypaikalta vielä suoritettiin pakollinen arpominen mitä tässä nyt pitäisi seuraavaksi tehdä. Gital päätti vaihtaa seuraa, ruotsalaispojat kiinnosti enemmän. Ja toisaalta eipä hänelle täällä oikeen mitään olisi tarjolla ollutkaan ennen Wellingtonia. Onpahan yksi ihminen vähemmän huolehdittavana. Musta tuntuu että nää asiat yksinkertaistuu kummasti tästä eteenpäin.

Vielä ennen tänne saapumista käytiin Taupon kuumassa minivesiputouksessa virkistäytymässä, siitä pääsi myös joessa pulahtamaan kun olo muuttui liian tukalaksi. On muuten +4 asteinen virtaava vuoristojoki ja +39 asteinen thermaalinen mineraalikylpy kovin vastakohtia toisilleen. Altaat oli kansoitettu sinikeltaisilla ihmisillä, Ruotsin kannattajat olivat tulleet kylpemään. Eivät uskoneet kun sanoin meidän poikien hakkaavan heidän joukkueensa satanolla. Pimeän laskeutuessa ristittiin sormemme ja lähdettiin etsimään majoitusta lähempää pelipaikkoja vuoren juurelta. Tänne päädyttiin.

Me ollaan valmiit, nyt kaikki on kiinni vain korkeammista voimista. Jos ilma suosii, mua ei pitele mikään pois tulivuorien rinteiltä kiipeilemästä. Jos tulee vettä/rakeita/lunta/muuta taivaan täydeltä, mä harkitsen reissun väliin jättämistä. Jos tulivuoret purkautuu, on kai pakko keksiä jotain muuta tekemistä.

Partyparty

10.11.2006 klo 20.35

Perjantai-illan kunniaksi arveltiin pistää porukalla vähän viihteelle. Tosin loppuosa porukasta on siellä Base Backpackersissä, kun hienohelmoille tää majoitus oli liian kylmä. Kyllä mä Jaumesta sen uskoin, sen luut kun ei ole tehty koleisiin oloihin, mutta että ruotsinpoika kanssa. Heikko on miehellä sielu.

Päivä meni Rotoruaa katsellessa, pojat kävi koskilaskemassa, mutta mä säästin rahani. Kuulemma oli ihan hieno keikka, mutta taas vartin koskilaskulle olisi tullut hieman liikaa hintaa. Mä kävelin keskustaa läpi, kävin päivittämässä blogin ja ostin lämpimämpää vaatetta trekkausta varten. Villapaita $4, pipo $1, anorakki $20 ja poolo $3. Nyt ollaan valmiita valloittaan vuoria.

Pohdittiin tässä myös loppuajan suunnitelmat viimein valmiiksi, huomenna siirrytään vuoristoon, ruotsalaiset käy hyppäämässä lentokoneesta matkalla ja ilta vietetään Mt Doomin juurella. Tuttu elokuvateattereista. Sunnuntaiaamuna lähdetään aikaisin liikkeelle, Tangariro Crossing olisi tarkoitus päivän aikana kulkea. Se on sellainen 8-11 tunnin reissu, Gital ei ollut kiinnostunut. Yksi yö vielä vuoristossa ja sitten onkin aika painella Wellingtoniin autoa palauttamaan.

Se maoritanssi jätettiin väliin, $80 olisi ollut kulttuurielämyksellä hintaa. Kovasti ovat kehuneet, mutta mun kukkaron nöyrit on tiukilla. Ja silti tuntuu että joku mun varoja syö. Perhana. Nyt illasta istuskelin lämpimässä kylvyssä Johnin, paikallisen maoriherran ja muiden hostellivieraiden kanssa turistessa. Jos joku on nähnyt Once Were Warriors -leffan, niin ei tämä kaveri kovin kauas ole puusta pudonnut. Kielenkäyttö on siellä K18-tasolla ja kaverin olemus muutenkin on aika karu.

Tästä kohta pitäisi suunnata kavereiden hostellille alkudrinkit juomaan, josta onkin sitten aika aloittaa Rotorua-kierros. Ihan hirveesti en paikalta odota, yhtään kunnon yökerhoa en oo täällä nähnyt. Mutta kun Gitalia kovasti bailatuttaa, niin menköön nyt. Voisihan sitä vaihteeksi taas vähän jammata.

klo 22.00

Mut on saarrettu. Ruotsinkieli kuuluu kaikkialla, tää on kuin olisi ristitulessa. Karkuun ei pääse, konekiväärikieli laulaa. Usko omiin kielitaitoihin on isketty vulkaaniseen mutaan jo ajat sitten, ei näiden mongerrusta vaan ymmärrä.


Ennen tätä tavattiin pari belgialaista, jotka oli raftaamassa poikien kanssa. He ovat pyöräilemässä maata, takana on jo 7000 kilsaa. Tosin olivat aasiassa olleet jo 3kk, australiassa kuukauden, maaliskuusta lähtien olivat olleet liikkeellä. Vielä jokunen kuukausi on pojilla jäljellä, mikäs siinä. Respect.