Paluu Aucklandiin

22.11.2006 klo 21.05

Tanne paadyin, ja huomenna olen jo poissa. Mukavia nuo lentokoneet, kun tuovat nopeasti paikasta toiseen. Tan illan aikana pitaisi ottaa varmuuskopiot lapparista ja suunnitella mita kamoja heittaa pois. Rinkka painoi 19 kiloa, jota en suunnitellut kantavani +30 asteen helteessa kun 90% kosteus lapsii naamalle. Ehka raaskin luopua villapaidasta...

Aamulla otin kyydin kahdelta hostellissa asuneelta israelilaistytolta jotka olivat menossa Queenstowniin. He jattivat mut suoraan lentokentalle, kun ei mulla itse kaupungissa mitaan asiaa ollut. Viitisen tuntia tapoin aikaa kentalla istuen ja Fidzin (nayttaisi tuo suomenkielinen oikeinkirjoitus menevan noin, on se suomi hullu kieli) taustoja tutkien Lonely Planetista. Kai se on edes vahan suunniteltava matkaa, vaikka parhaat kokemukset tuleekin suunnittelematta.

En oikein paassyt yhteisymmarrykseen itseni kanssa. Vahan himottaisi menna sinne paikallisten joukkoon pois kaikkien turistien ulottuvilta, mutta se vaan tuo mukanaan vahan kaikenlaista mutkaa matkaan. Jos toisaalta menisi niihin lomasaarille, niin ei tartteisi turhia huolia, kunhan ottaisin aurinkoa. Lopullinen suunnitelma muotoutunee tassa matkalla, ja lienee jonkinlainen kompromissi.

Niin, jos uutiset sinne pain maailmaa ei ole viela kantautuneet, niin ulkoasiainministerio kertoo seuraava matkatiedotteessaan:

Fidzi: Maassa on vallankaappausuhka. Suuria vakijoukkoja, mielenosoituksia ja sotilasjoukkoja syyta valttaa. Turvallisuustilanne voi heikentya nopeasti ja ilman varoitusta.

En oikein usko etta Aurinkomatkat tekee matkoja maahan talla hetkella... Vahan lueskelin lehtia ja kaivoin taustatietoa maan poliittisesta tilanteesta, joka kieltamatta tuntuu olevan historiallisesti kovin mutkikas. Edellinen vallankaappaus oli vuosituhannenvaihteessa (jota ennen oli muutama 90-luvulla), ja taman hetkinen tilanne on vahan niinkuin jatkoa sille. Ongelmana tuntuu olevan lahinna pienet (tai oikeestaan melko isot) rasistiset erimielisyydet originaalisten fidzilaisten ja indo-fidzilaisten (intiasta tulleita siirtolaisia 1900-luvun alussa) valilla.

Lyhyesti todettuna maan armeija ei tykkaa hallituksesta, ja oli tanaan antanut 2 viikkoa aikaa hallituksella erota, ennenkuin alkaa tapahtua. Mita alkaa tapahtua, sita ei sotilasjohtaja kertonut. No, on mulla ainakin pari viikkoa aikaa ennenkuin turisteja evakuoidaan :) Kerrottakoon nytten viela etta edellisen vallankaappauksen aikaan poliisit partioi kadulla golfmailat aseinaan (!) eika verta vuodatettu. Kai ne jarki jatkia nuo fidzilaisetkin on.

Sain itseni juuri tahan keskustaan Albert Park Backpackeriin majoitettua, nyt arvelin viela kayda nettia lueskelemassa ja syomassa. Voipi muuten olla etta ei vahaan aikaan tule blogia taas pavitettya, en tieda tosta Fidzin netitilanteesta niin paljoa. Huomenna viela kiertelen kaupungilla, laitan tuliaisia postiin ja kyselen mielipiteita tuosta Fidzin tilanteesta. Ei se lentolippujen muuttaminen kuitenkaan niin paljoa maksa.

PS. Niin, Fidzista seuraava saari on nimeltaan Tonga, jota kanssa suunnittelin ennen Fidziin paatymista. Siella on melkein sota kaynnissa, ausseista ja Uudesta-Seelannista on joukkoja maassa tilannetta rauhoittamassa. Etta tallaista taalla pain maailmaa.

Pyöräilemässä

21.11.2006 klo 16.55


Käytiin saksalaisen alppihiihtäjätytön kanssa tänään fillaroimassa lähitienoita. Tytön nimi on Christina, oli maahan saapunut kolme päivää sitten ja on taasen mukavan oloinen persoona. En tiedä sitten pilaako tää maanosa ihmisen kun täällä viettää pidemmän aikaa, jotenkin ihmiset tuntuu muuttuvan ylpeämmäksi eikä niiden kanssa ole enää niin helppo jutella. Minut tietty poislukien, mähän oon todella mukava jätkä.

Säästä ei voinut taas valittaa, aamulla ei näkynyt pilven pilveä horisontissa. Joka mun kokemusten mukaan on aika harvinaista näin vuoristo-oloissa. Viksummat kertokoon onko mun kokemukset oikeessa. Aamupalan jälkeen painuttiin siis Christinan kanssa kohti keskustaa, josta pienellä neuvottelulla löytyi mukavan oloinen pyöräliike. Pyörät irtosi parilla kympillä kipale, jopa katu-uskottavat kypärät kuului hintaan.

Paperityöt tehtyämme suuntasimme kulkumme viereisen joen varrelle, jossa oli yhdistetty pyörä/kävelyreitti. Olipa taas mahtavat maisemat. Se vesi oikein kutsui uimaan, mutta tällä kertaa pysyin pois joesta. En oo kyllä noin kirkasta vettä missään vielä nähnyt, vuoristolla täytyy olla joku osa asiaan.

Reitti kierrettyämme palasimme hostellille täyttään vesipullot, ja sitten mentiin järven vartta toiseen suuntaan. Päästiin 6 kilsaa keskustasta, kun yhteistuumin todettiin että on aika palata takaisin. Aikaa olisi vielä ollut, mutta mun jalat sanoi sopimuksen irti. Vastatuuli, asfalttitie, ylämäki, maastopyörä ja puolityhjät kumit ei ole hyvä yhdistelmä. Takaisin otettiin vähän eri reitti ihan järven rannalla, joka olikin sitten mukavaa laskettelua kohti keskustaa. Vähän aikaa vielä istuttiin siinä hiekkarannalla aurinkoa ottaen ja kaikenlaisesta turisten, ja sitten olikin aika palauttaa pyörät.

Nyt otan aurinkoa, pesen pyykkejä ja pohdin huomista Queenstowniin menoa. Lento lähti muistaakseni vähän vaille viisi iltapäivästä, eli taidan taas kokeilla pummata kyydin ohikulkijoilta. Aamusta aikaiseen ylös ja tienvarteen, siinä mun reseptit. Liftaamisessa kun ei oikein mikään muu oo niin tärkeetä kuin aika. Siinä saattaa mennä 10 minsaa tai neljä tuntia, mutta kunhan jaksaa hymyillä niin aina perille pääsee.

Muuten, tuossa kävin pohtimaan niinkin elintärkeitä asioita kuin vesihanojen kätisyyttä. Elikkäs siis kun suomalaisessa hotelli helpotuksessa menet pesemään kätesi toimesi suoritettuasi, kumpaan suuntaan sitä hanaa sä käännät jos haluat kuumaa vettä? Mä muistelisin että oikealle, oonko täysin väärässä? Täällä se menee päinvastoin. Kertokaahan joku mulle, niin voin taas nukkua yöni rauhassa.

On tullut oltua liian pitkään pois kotoa. Vieläköhän kaverit mut tunnistaa?

Mulla on teille kolme sanaa

20.11.2006 klo 19.11


W - A - U

Joka ei ole akronyymi Willin Anaalista Unelmasta, vaan ilmaisee mun fiilikset tältä päivältä. Kukaan koskaan nähnyt sellaista marginaalileffaa kuin Sound of the Music? Musta tuntui tänään että mä olin yksi Trappin perheen jäsenistä, piti oikein lurauttaa muutama sävel Edelwaissia pienen piruetin kera. Vieressä käyskentelevät lampaat katsoivat pahasti, mutta mä en huomioinut heitä, vaan tein toisen sulavalinjaisen pyörähdyksen.

Paikka oli nimeltään Rob Roy Glacier, 54 kilsaa pohjoiseen Wanakan keskustasta. Itse jäätikölle ei päässyt käveleen, se oli liian korkealla ja kaiken lisäksi väärän vuoren päällä. Reitti vei siihen viereiselle vuorelle, jossa oli mukavat näköalat ko. jäätikölle. Heräsin seiskalta ja kasin aikaan olinkin jo DOC:n, paikallisen trekkaustoimiston ovella kyselemässä reitin tilannetta ja sääennustetta päiväksi. Ei huolta, tuuli oli hento, aurinkoa luvassa koko päiväksi eikä reitillä muitakaan vaaranpaikkoja ollut. Siirryin siis vaiheeseen kaksi. Kyyti.

Kuten eilen totesin, mun insinöörimatematiikalla laskettuna lifti vs. kiskurihintainen bussi = liftaa. Kävin kyselemässä varasuunnitelmaksi bussien lähtöajat, olihan päivä niin loistava että perille oli päästävä. Tämän jälkeen kiersin pari hostellia ja turisti-informaation parkkipaikan läpi katsellen sopivia uhreja. Ei tärpännyt. Aikaa bussin lähtöön oli 15 minsaa, joten manasin pari loitsua ja nostin peukalon pystyyn. Joku mua kuunteli yläkerrassa, hädintuskin olin ehtinyt peukkuni suoristaa asentoon "kyytiä vailla", kun paikalle saapui Troy. Ihan kuin sadusta, ajattelin.

Uusi-Seelantilainen jäätikköopas Troy oli menossa parin aussikaverin kanssa kiipeilemään siihen ihan kävelyn alun viereen, joten loikkasin kyytiin. Matka kesti jonkun 45 minsaa, ja vei läpi karjalaidunten, hiekkatien, vesiputousten (no ei me niiden läpi ajettu) ja muutaman pikkujoen, jotka auto kaksivetoisuudestaan huolimatta luotettavasti ylitti. Ja sitten se iski. Jos en olisi "voi veljet"-lausahdusta jo käyttänyt puhki, käyttäisin sitä nyt tässä. Mutta olenpa vaan hiljaa. Mykistävää.

Hiekkarannoissa, auringonpaisteessa, aallokossa ja bikinitytöissä on se oma vetonsa, mutta jotenkin vaan vuoristo lumisine huippuineen, vieressä villinä virtaavine jokineen ja vihreillä laitumilla vapaasti käyskentelevine lampaineen iskee aika kavalasti kanssa. En nyt käy kuvailemaan sitä tässä sen tarkemmin, kuvista ne näette sitten aikanaan kuitenkin, ja toisaalta ei mulla oikeen sanavarasto riitä. Ja se on paljon sanottu.

Reitin alkupäässä Jasper ja Jppe (tavasin oikein, te kynäniskaiset pilkunviilaajat), tanskalalaiset kaverit Queenstownista olivat pakkaamassa kamojaan, he olivat huipulla käyneet eilen. Kuulemma olisi hyvä reissu. Arvelin että paljonko paremmaksi se tästä voi muuttua?

Valtaosa reitistä kulki tyypillisen tiheän uusi-seelantilaismetsän läpi, täällä kutsuvat puustoa nimellä beech. Voitte tarkistaa sanakirjasta sen suomennoksen, mutta kovasti saniaisia siellä näkyi. Vuoristojoki jylisi myös vieressä koko matkan, joka kesti alusta jonkun 1,5 tuntia siihen katselutasanteelle. Se virallisen reitin loppu oli ihan ok näköalan kannalta, mutta koska viheliäs tea-lintu koitti ryövätä mun tavaroita, arvelin että korkeemmalle on päästävä. Olihan huipulle vielä matkaa, ja hetken tuumailun jälkeen kokeneilla vuoristoihmisen silmilläni päätin itselleni reitin ylös.

En mä ihan ylös asti päässyt, mutta kyllä mä hyvän matkaa ylöspäin kapusin. Päätin lopettaa kiipeämisen, kun totesin että mun kädet tärisee liikaa eikä ote oikein enää pidä. Eikä tää ollut kylmyyden takia, vaan koska mua pelotti liikaa. Puolessavälissä matkaa kun totesin kulkevani nelivedolla (joka ei koskaan ole hyvä merkki alaspäin tulon kannalta), luottavani vain pikkuisiin rikkaruohopuskiin jalan/kädensijojani etsiessäni kun kivet eivät pysyneet aloillaan (joka ei varsinkaan ole hyvä merkki), kenkieni kitkakertoimen alkavan loppua vähän liukkaassa aluskasvillisuudessa (todella paha) ja matkan alaspäin/seinämän jyrkkyyden ylittäessä järkevän rajat (tuomiopäivä on ovella). Tästä vaiheesta kiipesin kuitenkin vielä parisataa metriä ylöspäin, kun siellä oli hyvännäköinen kieleke maisemien katseluun. Kun kerta tänne asti oli tultu, niin...

Ei tehnyt mieli kielekkeellä seisoa, se kun oli vaan sellainen pikku ulkonema, mutta hetken aikaa siinä istuskelin, nautin maisemasta sekä pääasiassa annoin tärinän mennä ohi. Kyllähän aina alaspäin pääsee, eikös juu? Onkos teille koskaan tullut sellainen fiilis, että "voi jee, olispas mulla nyt liitovarjo!"?. Mulle tuli. Mutta kun ei ollut varjoa (en oikein uskonut saavuttavani tarvittavaa liitosuhdetta levittämällä tuulitakkini), aloin hiljaisen varovaisesti laskeutua alaspäin. Matkavakuutuksen ehtoja päässäni kelaillessani totesin rikkaruohon olevan aivan liian aliarvostettu kasvi. Ne kivet kun ei pitäneet yhtään, vaan liukuivat holtittomasti alaspäin. Eipä onneksi ollut huolta muista allaolevista kulkijoista. Ei ne olleet näin tyhmiä.

Alaspäin meni tunnin verran, aikalailla sama kuin ylöspäin. Katselutasanteelle päästyäni laskin raajani, tutkin ettei tikut sormissa ole liian syvällä ja putsasin pikku nirhaumat sormistani. Sekä pussasin helppokulkuista ruohoa jalkojeni alla. Helkutti, olisin varmaan pussannut epärehellistä tea-lintuakin, jos se olisi pysynyt paikallaan. Sitten totesin, että pitäähän sitä aina välillä vähän rajojaan kokeilla. Kerranhan sitä vaan eletään.

Seuraavaksi nautin lounaan ilman paitaa (ne oli kuivamassa kivellä auringonpaisteessa) muiden pulliaisten kanssa. Mähän olin aikalailla ensimmäisiä tänne tulijoita, kun bussit saapui vasta puolisen tuntia mun jälkeen. Sain siis kiivetä ylös aika majesteettisessa hiljaisuudessa, jos luonnonääniä ei lasketa. Alaspäin mennessä meno oli toinen, kuin olisi ollut kuutostiellä kotipuolessa siinä neljän pintaan perjantai-iltapäivästä. Reittihän itsessään on aika helppo kiivetä (jos tuota ekstraa ei lasketa), joka meinaa että melkolailla kaikki ikävuosien 5-65 välistä sen pystyy suorittaan.

Matka parkkipaikalle sujui aika joutuisasti, ilma oli komea ja mulla fiilikset reilusti plussan puolella, joten kirmasin kuin vuoristo-gaselli mäkeä alas. Alas päästyäni päätin vaihtaa vaatteeni kuiviin, mutta ennen tätä hilpaisin ottamaan virkistävän pulahduksen vuoristojoessa. Lämpötila oli teekkariasteikolla sellaiset 1,5 senttiä, eli hieman alle keskiverto Tammerkosken wapun aikoihin. Kylmää se oli. Ohi kulkevat ihmiset katsoivat hieman kieroon, joku taisi ottaa valokuviakin. Itseni kuivattuani vetäisin repusta Suomi-paidan päälle ja virnistin, joka aiheutti katselijoissa ymmärtävän tuhahduksen ja vieraalla kielellä (luultavimmin saksa) kommentin musta. En käynyt kyselemään käännöstä. Hullunahan ne mua piti.

Parkkipaikalla puhuin itseni eräiden saksalaisturistien matkailuautoon kyytiin, sain jopa kartanlukijan paikan, kun perheen äiti ja isä istui takana ruokailupöydän ääressä tyttären ajaessa autoa. En mä mun hymyä ihan näin tehokkaaksi ole ennen tiennyt.

Nyt olen tässä täyttänyt energiavarastojani ja makoillut sängyssä, luojan kiitos en sille kuuden tunnin reitille tuohon 1600 metrin mäelle lähtenyt. Kovaa hommaa tää vuorikiipeily.

klo 21.52

Mulle tuli kämppis, nyt meitä on jo kaksi tässä kuuden hengen dormissa. Bileet! Kanadalaistyttö luuli mun aksenttia australialaiseksi, jo on aikoihin eletty. Kertahan se on se ekakin, sanotaan. Päätettiin myös yhden hostellin saksalaistytsin kanssa vuokrata pyörät huomiseksi ja kierrellä vähän kylää ympäri. Eikä oo huolta jos joku paikka revähtää, tyttö on lisensioitu fysioterapeutti. Mun selkää onkin vähän kolottanut tässä viime päivinä...

Wanaka, Mountain View

19.11.2006 klo 18.35


Tänne päädyin, ja paikan vaihdon mukana myös sää selkeni. Wanaka on pikku-Queenstown, melkein kaikki samat ajanviettomahdollisuudet löytyy kuin isoveljestä, mutta pienemmässä koossa. Vähän on häijy fiilis, kun jengi ottaa aurinkoa ilman paitaa Wanaka-järven äärellä, ja Mt. Aspiring loistaa horisontissa jylhässä 3035 metrin korkeudessa lumisine huippuineen.

Kävin hakemassa hyppykuvat AJ Hackettin päämajasta, nostin rinkan selkään ja kävelin kokonaiset 30 metriä hostellilta tien reunaan. Käytin internationaalista elekieltä, nostin peukun pystyyn ja hymyilin. Kolmen tunnin kuluttua laskin repun maahan Wanakan infopisteen vierestä ja kiitin viimeistä kuskia matkasta. Muutaman eri hemmon kyydissä jouduin tuleen, kun reitti ei ollut ihan suora ja osa siitä kulki vuoriston läpi. Perille päästiin, 25 dollaria rikkaampana/vähemmän köyhtyneenä.

Täällä hostellishoppailin hetken, tutkin paikallisia trekkausoppaita, päätin seuraavan parin päivän ohjelman, kävin kiertämässä kylän keskustan, ostin ruokaa ja nyt kirjotan tätä. Aivan hetken päästä käyn siirtämässä tietoni teidän luettavaksi, keskustasta löytyi langaton netti. Joten morjesta taas, hyvin täällä pyyhkii!

Huomenna aikaiseen pakkaan trekkauskamat ja suuntaan vuorille, pitäisi olla nättiä keliä tarjolla. Taidan kokeilla liftausta taasen, kyydit puistoon kun maksaa $50 menopaluuna. Uusi-Seelanti on yksi turvallisimpia maita muuten liftata, jopa itse matkaavat tytöt uskaltaa liftata täällä. Jopa muutaman aasialaisen olen nähnyt tienposkessa (ne ei oikeesti usein liftaa)! Jos en ihan vuoristoon asti pääse, on tässä 6 kilsaa keskustasta yksi pienempi mäki (1594m), josta pitäisi olla ihan kivat näkymät myöskin. Mutta siellä isossa vuoristossa olisi jäätikkö, Matti haluaa!

The Jump

18.11.2006 klo 22.00

Tänään oli aktiviteettien päivä. Ilma ei ollut aurinkoinen, mutta eipä onneksi tullut vettä ihan taivaan täydeltä. Maanantaiksi pitäisi seljetä :) Eipä se menoa haitannut, aamupalan jälkeen oli mun aika siirtyä AJ Hacketin päämajaan tohon keskustaan punnittavaksi, kuulusteltavaksi ja allekirjoittamaan kaikenlaisia "emme ole vastuussa, jos satut sydämesi pysäyttämään" -lomakkeita. Kovin ovat varovaisia.

Bussimatka paikanpäälle kesti sellaset 40 minsaa, reitti kulki läpi yksityisalueen, johon ei muilla kuin ko. firmalla ollut asiaa. Melkosta kielekettä pitkin kyllä mäen päälle kiivettiin, mutta lopulta päädyttiin perille. Paikka oli rakennettu varta vasten benjiä varten, kolmisen vuotta olivat suunnitelmia raapineet. Hyppykori roikkui vaijereiden varassa 134 metriä alla virtaavan Nevis-joen päällä. Huhupuheiden mukaan tää on maailman korkein kaupallinen benji tällä hetkellä, Etelä-Afrikassa sijaitseva reilun parinsadan metrin ilmalento oli jouduttu sulkeen kuolonuhrin takia. Kuulemma jotain sydänvaivoja. Ensi shokista toivuttuamme (se on muuten aika p*rkeleen korkeella) vedettiin kokovartalovaljaat niskaan ja suunnattiin kohti koria.

AJ Hackett elvistelee virheettömällä turvallisuustilastollaan, vuodesta 1988 lähtien on joku reilut pari miljoonaa hyppyä hyppyyttäneet ilman kuolonuhreja. Eivätkä selvästi aikoneet aloittaa meidän ryhmästä, hyvä niin. Arpakone lauloi suomalaisturistin hyppäämään ekana, joten mua ne patistelivat kovasti liikkeelle. Seuraavat ryhmät olivat selvästi tulossa kovaa vauhtia, meidät piti saada pois jaloista. Ei se mua haitannut, teippasin kameran käteen ja kohta jo mua köytettiin hyppynaruun kiinni.

Kovin tyhjäksi vetää pään siinä lankulla seisoessa, en mä oikein kuullut mitä se kaveri siinä takana touhotti. Alla virtaa joki, vuoret seisovat majesteettisena ympärillä ja keho on täynnä adrenaliinia. Kaikkea sitä tuleekin tehtyä, ei sitä ihan joka päivä tule seisottua keskellä vuoristoa kuminaru jaloista roikkuen. Eipä siinä, virnistin kameralle ja suoritin oppikirjamaisen ponnistuksen ulospäin. Painovoima hoiti loput.

Vapaata pudotusta oli joku 3-4 sekuntia, jonka jälkeen köysi otti otteen. Itse nykäisy oli yllättävän hento, on tullut totuttua paljon rivakampaan tempaisuun kotipuolessa. Näillä kavereilla oli vielä patentoitu mekanismi kääntään mut oikeaan vertikaaliseen asentoon ylöstuontia varten, kunhan vaan tempaisin yhdestä köydestä ja kohta oltiinkin pää taas tutusti ylöpäin. Siinä odetellessa ylöspäin kelausta oli aika katsella vähän maisemia ja hymyillä lisää kameralle. Aika nättiä.

Kokonaisuutena itse hyppy oli ohi nopeammin kuin erään ystäväni ihmissuhteet, mutta oli se kyllä sen arvoista. Seuraavaksi onkin aika kääntää katse kohti laskuvarjohyppyjä. Vieläköhän mun hyppysertifikaatti on voimassa?

Aikamme sitten vielä pyörittiin kuvia katsellen ja kokemuksiamme vertaillen siinä yläasemalla, jossa oli jos jonkin sortin matkamuistoa hypystä taas tarjolla. Itse päädyin ottaan valokuvat, kun kamerani oli hypyn aikana muussa käytössä. DVD:kin olisi ollut tarjolla, mutta arvelin sen kasata itse omasta materiaalistani.

Paluumatkalla kävin pohtimaan loppupäivän rientoja. Ilma näytti vähän selkenevän, joten hostellilla raapaisin nopean lounaan, vaihdoin kuteet ja käänsin nokan kohti vieressä olevaa Queenstown Hilliä. Siis sitä samaa jota kävin pienen matkaa muutama päivä sitten kävelemässä, mutta nyt oli tarkoitus mennä loppuun asti.

Kukkulalla itsellään ei nyt mitään uutta ollut tarjota, mahtavat näkymät kun tuntuu puuduttavan pidemmän päälle. Tosin Ville Villivuohi perheineen tuli kyllä matkalla vastaan, mutta lampaita on kyllä tullut jo nähtyä ihan tarpeeksi. Hyvästä treenistä tuo parituntinen sessio kuitenkin kävi, korkeuseroa kun oli ihan kiitettävästi alkupisteestä huipulle. Hostellilla olin takaisin mukavasti ilmaisen keiton tarjoilun aikoihin. Loppuillan oon taas istunut kylvyssä, lukenut kirjaa ja editoinut hyppyvideota. Laitan senkin nettiin tossa pikapikaa, kunhan löydän tarpeeksi laajan kaista tän maan intternettiverkoista.

EDIT: video löytyy galleriasta, sinne siis!

Huomenna on aika vaihtaa maisemaa, Wanaka pohjoisessa on kohteena muutamaksi päiväksi. Keskiviikoksi olisi oltava takaisin, lento lähtee iltapäivästä takaisin kohti Aucklandia. Mitähän sotilaat Fijillä tälle hetkellä tekevät? Pitänee kaivaa jostain vähän uutisia alueen tilanteesta. Mutta ehtiihän sitä.

Benjiä odotellessa

17.11.2006 klo 23.59


Taas on yksi päivä elämästäni kulunut. Tänään sain sentään jotain aikaiseksikin: varasin benjin huomiselle sekä kävin vähän mäkiä kiipeilemässä. Muuten oon taas istuskellut sisällä, käynyt kuumassa kylvyssä ja jutellut ihmisten kanssa. Alkaa vaan taas tää mun mielenkiinto uusiin ihmisiin vähentyä, niitä kun tulee tavattua koko ajan. Ja valtaosan niistä tuntee vaan päivän tai pari. Kovaa hommaa tää reppureissaaminen.

Samassa hostellissa vieläkin kämppään, tää on osoittautunut oikein mukavaksi paikaksi. Aamulla huonetta vaihdettuani totesin että nyt on pakko liikkua johonkin, tai muuten homma menee sisällä makoiluksi. Pistin siis päivärepun selkään ja trekkauskamat niskaan ja suuntasin keskustaan kyselemään vaihtoehtoja.

Päädyin sellaiseen reilun parin tunnin rauhallistahtiseen kävelyyn ylämäkeen, reitin päätepiste oli miellyttävästi Skyline-gondolan yläasemalla, josta oli helppo ottaa kyyti takaisin alas. Tää ei oo muuten korkeapaikankammoisille tää paikka, vähän itseäkin välillä huimasi sieltä ylhäältä katsoessa alas. Huomenna sitten kokeillaan se tuttu kädentärinä vähän tehokkaammin, mun loikassa kun on vapaata pudotusta 134m. Ihan riittävästi siis.

Gondola-ajelulta saavuttuani totesin päivän olevan kasassa, ostin ruokaa ja hilasin itseni takaisin hostellille. Pesin pyykit, suunnittelin tulevaa ja otin rennosti. Lomallahan tässä ollaan. Juttelin myös hetken aikaa israelilaisen tytsin kanssa, oli Golan Heighsin alueelta kotoisin. Se on kuulemma turvallisin paikka maassa, ainakin tällä hetkellä. Hän ei osannut vastata miksi niin moni israelilainen tykkää matkustaa, itse kun ainakin olen törmännyt yllättävän moneen ko. maan edustajaan tässä matkojeni aikana. Tosin saksalaiset on edelleen ykköskansa, eikä ruotsalaisetkaan kaukana tule. Brittein saarten asukkeja ei lasketa, ja amerikkalaiset nyt on jaloissa aina muutenkin.

Amerikkalaisista tuli mieleen, en oo varmaan tätä tänne vielä ikuistanutkaan. En oo tarinan todenperää mistään varmistanut, ei siis menisi akateemisena referenssinä, mutta onpa sen verran muheva tarina, että pakko se on teillekin jakaa. Paljonkos jenkeissä on asukkaita, joku 300 miljoonaa? Arvatkaas kuinka monta prosenttia heistä omaa passin? Kaikki? 70% Puolet? Ei kukaan?

Ei tartte kilauttaa kaverille (varmaan wikipedian jo ehditte tarkastaakin), koska vastaus on 13%. Eipä siis paljon mitään. Mutta se hulluin juttu tässä tarinassa on se, että kokonaispopulaatiosta 11% omistaa sotilaspassin, joten nopealla ynnäyksellä niille oikeille passeille luvuksi jää yks plus yks on.... Juu, 2 prosenttia. Onhan se ykkönen.

Miettikääpä sitä.

Vesisadetta vuoristossa

17.11.2006 klo 01.15

Kuulin tänään ekaa kertaa hassun lausahduksen: "Ei täällä pitäisi yleensä sataa, varsinkin kun nyt on kesä ja joulu tulossa ja kaikkea." Hullu mielleyhtymä. Queenstown ei tosissaan pitäisi saada kovin kummasti sadetta, mutta viime kuukausi on ollut aikalailla kaikkialla Uudessa-Seelannissa kamala. Viikonlopuksi pitäisi seljetä.

Päivästä ei kovin kummoisia ole kerrottavana, istuin sisällä, luin kirjaa ja katsoin leffoja. Illasta oli pakko päästä pihalle, joten mentiin hostellin porukalla katsomaan paikan pubeja. Eipä ollut paljoa mitään uutta, kalliita juoma"tarjouksia". Vielä kun vettäkin satoi, niin kaikkia vit... otti päähän. Joten palasin torkkumaan yöuneni pois alta.

Huomenna pitää vaihtaa huonetta, otin vielä yhden lisäyön tässä hostellissa. Katsoo nyt tuon kelin, pääseekö hyppäämään huomenna vai pitääkö odottaa viikonloppuun. Voisi myös vähän alkaa noita kävelypolkuja suunnitella kierrellä, tai jospa vuokraisi fillarin. Sillä pääsisi vähän pidemmälle.

Queenstown

15.11.2006 klo 23.30

Tuuli jäi taakse, tilalle tuli henkeäsalpaavat näkymät. Kaupunki on vuorten ympäröimä, lumihuippuja näkyy kaikkialla. Maailman vauhtiurheilun kehdoksi tätä kutsuvat, ja kyllä täällä vaihtoehtoja päivittäisen adrenaliiniryypyn saavuttamiseen kieltämättä löytyy. Benji, skydive, rafting, pikavene, linko, helikopteri, jokisurffaus, you name it. Kaikella tietty on hintansa, joten taitaa mun kokemukset jäädä siihen benjihyppyyn.

Bussin tullessa mua noutamaan aamulla klo 05.20 olin saanut kamat pakattua ja itseni ravisteltua ylös. Lennot oli ajallaan eikä peruutuksia ollut, tuuli oli tyyntynyt yön aikana. Eka lento kesti puolisen tuntia, jouduin vaihtaan konetta Christchurchissa, ja toinen about samanverran. Lentomatkustamiseen voisi jopa tottua. Olipa hassua olla bisnesmiesten kanssa puolityhjässä koneessa, valtaosa porukasta oli selvästi menossa töihin eteläsaaren puolelle. Lentsikalla. Mikäs siinä, jos hinnat on kohdillaan ja firma maksaa.


Vähän ikkunasta näkyi eteläisiä alppeja, Mt Cookin siellä vilahti. Itse Queenstownin lentoasema on sen tutun kymmenkunta kilsaa pois ydinkeskustasta, mutta kuten kaupunkikin se on ympäröity vuorilla. Olipa mun makuun maisemat, tän täytyy olla tähänastisista lentokentistä näyttävin. Bussilla taas keskustaan ja turisti-infosta kyseleen vapaita vuoteita lähihostelleista.

Hetken tuumimisen jälkeen löytyi paikka nimeltä Bungi Backpackers, ei ihan keskustassa, mutta 5 minsan kävelyn päässä, pienen kukkulan päällä. Kovaa hommaa muuten kävellä rinkka selässä näitä tän maan kukkuloita. Paikka osoittautui mun mieleiseksi, oli kuumaa ammetta, ilmaista soppaa illasta ja taas sitä mun kaipaamaa tunnelmaa. Omistaja on vähän sellainen hippihenkinen pitkine rastoineen, ja muutenkin jengi on mun makuun.

Kävin päivän aikana vielä keskustaa vähän kiertämässä ja tuossa lähimmällä mäellä katsomassa maisemia. Oli myös pienet päivänokoset pakko ottaa, kun silmä luppasi. Illasta hemmottelin itseäni ja kokkasin oikein kunnon wokkiaterian, on tässä jo ihan tarpeeksi pelkillä nuudeleilla eletty. Vielä tuo taito tuntuu olevan tallella.

Päivä oli todella nätti, harmi että eivät samaa ole luvanneet parille seuraavalle päivälle. Onneksi paikassa on valtava töllö ja iso kasa leffoja valittavaksi. Mukaanlukien Sormusten Herra -trilogia. Joten jos huomenna sataa, taidan lykätä benjiä muutamalla päivällä ja istua sisällä viltin alla leffoja katsellen. Oon jo oman osani tosta märkyydestä tän reissun aikana saanut. Nyt rentoudutaan.

Viikko olisi tosissaan aikaa, 22.11. lähtee lento takaisin kohti Aucklandia. Arvelin käydä Wanakassa katsomassa menoa muutaman päivän verran, mutta muuten taidan istua täällä. Alueella on upeita kävelyreittejä (ilmainen), joita voisi varmaan parin päivän verran käydä katselemassa. Milford Sound etelässä olisi kanssa katsomisen arvoinen, mutta jospa säästän rahat Fijin aurinkotuolin vuokraan. Mä oon tyytyväinen jo tän alueen maisemiin.