Päivä 7 - Koala-karhua etsimässä

04.10.2006 klo 23.05

Joka ei siis ole karhu, vaan marsupilami. No, eihän me sitä tietty löydetty. Taisi nuo metsäpalot olleet sen pelottaneet kauemmas turistipoluilta, ja fiksumpi koala ei kyllä 20 tunnin nokosiaan siinä turistikävelyn vieressä ottaisi muutenkaan. The Forts oli nimeltään tää "takuuvarma" koalan bongauskävely, sellaisella korkealle kukkulalle me tallustettiin. Olipahan ainakin näkymät kunnossa, pitäkööt koalat tunkkinsa.

Aamuyöstä herättiin krapulaoksennuksen sulosointuihin, tytöt ei oo nättejä kun ne antaa ylen. Onneksi mä nukuin ikkunan vieressä, joten vielä hetken aikaa kykeni torkkuja jatkamaan. Aika peliveto oli kyllä häneltä tulla dormimajoitukseen voimaan pahoin, meillähän oli siinä huoneen vieressä myös WC:t. Oli hän sentään tajunnut roskiksen itselleen ottaa.

Aamulla oltiin liikkeellä siinä kymmenen pintaan, vähän olin aamupalaa ostanut lähikaupasta, tankannut vesipullot täyteen ja lyönyt aurinkorasvaa pintaan. Slip - slap - slop, niinkuin paikallinen fiksuna auringossa -opas kertoo: paita päälle, hattu päähän ja rasvaa pintaan. Paitaa en kuitenkaan käyttänyt. Hostellilta oli sellainen muutama kilsa asfalttitietä kävelyn alkuun, ja siitä sitten pari kilsaa huipulle. Kuten mainitsin, suurempi todennäköisyys otuksia bongata olisi varmasti ollut vähän kauempana polusta, mutta kun saaren maasto on kovin käärmeystävällinen, ei otettu harha-askeleita. Niljakkaat pirulaiset kun on niin saakelin myrkyllisiä, painii vähän eri sarjassa kuin kotoisat kyykärmekset.

Aikamme hikoiltuamme ja maisemia katseltuamme käveltiin alas rannalle, otettiin snorklausvehkeet kassista ja loikkasimme veteen. Päivä oli vaan liian tuulinen, ei siellä kimaltelevan hiekan seasta oikein mitään nähnyt. No, snorkkelit takaisin kassiin ja bodysurffaamaan, tekihän tuuli hieman aaltoja. Bodysurffaus on siis vähän kuin normaalia surffausta, mutta ilman lautaa. Ideana on tehdä itsestä lautamainen muoto, joka sitten kulkee aallon mukana. Ei me sitä kumpikaan oikein osattu, mutta jotkut paikalliset kyllä taidon hallitsevat.

Aalloista muutenkin, eihän näitä edes aalloiksi voinut kutsua. Vähän varmaan Suomen rannikolla voisi olla samanlaisia laineita, ei näissä mitään voimaa ollut ja ihan rannalla ne vasta kaatuivat. Vähän oli eri fiilis kuin Newcastlen rannoilla, jossa ei tulisi mieleenikään ottaa kaatuvaa aaltoa vastaan rinta edellä. Siellä kun se on kuin kiviseinään juoksisi.

Aurinkoon kyllästyttyämme kävelimme takaisin hostellille ja kävimme huurteiset ottamassa lähipubissa. Ilta meni sitten bilistä pelatessa, sammakoiden juoksukilpailua katsellessa ja ruotsalaisen 32-vuotiaan Andreaksen kanssa jutellessa. Andreas on oikea monitoimimatkaaja, puhuu 5 kieltä ja tykkää Brasiliasta. On ehtinyt käydä vähän joka kolkassa maailmaa ja on uskomaton ilopilleri. En ole vähään aikaan noin energistä ihmistä tavannut. Hän myös totesi että ei suomalainen tyttö ole blondi, mutta kyllä sen maailmalla tunnistaa. Poskiluut on avainsana. Eli toisin sanottuna niillä on vaan nätit kasvot. Olen samaa mieltä.

Myös taustatarinamme unkarilaisesta ja israelilaisesta backpackeristä paljastui hostellissa asuvalle kahdelle suomalaistytölle, ne kuuli meidän puhuvan Pikku Kakkosesta parvekkeelta. Eikä edes puhuttu suomea. Miksikö me Pikku Kakkosesta puhuttiin englanniksi paratiisisaarella? Jääköön arvoitukseksi.

Sammakkokilpailu lähirannalla oli ylimainostettu, valmistelut kesti kaksi tuntia, huutokauppa sammakoista 10 minsaa ja kisa 2 sekuntia. Hypättiin seuraavaan bussiin takaisin majoitukseen. Ennen tätä oli jokunen 10 dollarin olutkannu tyhjennetty ja otettu Andreakselta selkään biliksessä. Mutta ei se kaikkia kisoja voittanut, ei me niin huonoja olla.

Vaikka nyt jäi keskiviikkoillan opiskelijabileet väliin mantereen puolella, niin ei mua harmita yhtään. Huomenna lähdetään takaisin Townsvilleen, katsellaan mitä siellä on tehtävää ja aikanaan siirrytään kohti Airlie Beachia. Ko. kylä on portti Whitsundays Islandeille, kovasti kiinnostaisi parin päivän risteilyt alueella. Voi vaan tuo hinta taas kasvaa ongelmaksi.